Arkkitehti, tekniikan tohtori Iida Kalakosken ja MW-kehitys Oy:n Otto Huttusen johdolla pohditaan kaupunkikaavaa taideteoksena. Mänttä-Vilppula on profiloitunut taidekaupunkina. Kesän 2025 kuvataideviikoilla ajatus taidekaupungista käännetään ylösalaisin: mitä tapahtuisi, jos taidekaupungin sijaan pohtisimme kaupunkia taiteena? Työryhmään kutsuttiin Mänttä-Vilppulan kaupungin elinvoiman edistämisestä ja kehittämisestä vastaavan yhtiön lisäksi arkkitehtejä ja arkkitehtiopiskelijoita Tampereen yliopistosta. Tavoitteena on rakentaa visuaalisista rajoitteista vapaa ja orgaanisesti muotoutuva visio siitä, millainen olisi taiteilijoille suunniteltu asuinalue. Kuinka se voitaisiin toteuttaa kiinnittäen huomiota taiteen vapauteen, omaehtoiseen asumiseen sekä kestävään luontosuhteeseen? Kokonaisuus kurkistaa taiteilijoiden kuvitteellisiin koteihin, ja luo kuvia asumisen konventioita haastavasta asuinalueesta.

Iida Kalakoski

Iida Kalakoski on intohimoinen rakennussuojelija. Muun muassa Museovirastossa vaativien restaurointien parissa työskennellyt Kalakoski tekee nykyään tutkimusta ja opetustyötä Tampereen yliopistossa. Hänen tutkimuksensa keskittyy rakennusperinnön merkityksiin, erilaisiin säilyttämisen tapoihin sekä purkamisen kulttuuriin. Johtavia kysymyksiä ovat miten, milloin, missä ja miksi rakennusperintö saa merkityksen? Rakennussuojelukysymysten tarkastelu on vienyt hänet kaupunkikävelyille sekä erilaisiin tempauksiin, joissa on jaettu tietoa ja yleistajuistettu tiedettä suurelle yleisölle.

Otto Huttunen

Kansantaloustiede sekä kansainvälinen kulttuuritoiminta arkkitehtuurin, musiikin ja elokuvan saralla ovat johtaneen Otto Huttusen Mänttä-Vilppulan kaupungin elinkeinoyhtiöiden toimitusjohtajaksi. Huttusen intohimoihin kuuluu alueellisen kulttuurin vahvistaminen. Työssään hän näkee mahdollisuudet elinkeinoelämän ja kulttuurin yhdistämiseen jopa surrealististen visioiden kautta. Urkuja ja pianoa soittava Huttunen on yksi Mäntän Musiikkijuhlien perustajajäsenistä. Elokuvateatterin pitäjänäkin toiminut toimitusjohtaja vaalii ja kerää filmi- ja projektorihistoriaa.

Opettaja Hannele Karppisen, kuvataiteilija Heidi Saramäen ja kulttuuri- ja vapaa-aikapäällikkö Antti Korkan johdolla kaikki 518 mänttä-vilppulalaista esi- ja alakoululaista kutsutaan mukaan pohtimaan, mistä he eivät luopuisi kotiseudussaan. Sen pohjalta lapset suunnittelevat kukin oman kaupunkiviirinsä, joita nähdään kesällä 2025 kaupunkikuvassa sekä osana Pekilon näyttelyä.

Hannele Karppinen

Taidehistorian, kuvataiteen, suomen kielen ja kirjallisuuden opinnot sekä muun muassa värikylpyohjaajan koulutus täydentävät opettaja Hannele Karppisen kasvatustieteiden maisterin tutkintoa. Karppinen luottaa positiiviseen pedagogiaan ja hyvinvointiopetuksen voimaan. Hänen missionaan on paikalliseen kulttuurikasvatussuunnitelmaan vaikuttaminen ja sen kehittäminen niin, että kaikilla Mänttä-Vilppulan koululaisilla olisi mahdollisuus kokea ja oppia kattavasti oman paikkakuntansa luonnosta ja kulttuurista. Karppinen ajattelee opin syntyvän yhteistoiminnasta ja jatkuvasta – elämän ja iän mukana etenevästä – pedagogiasta, jota luodaan yhteistyössä ympäristön kulttuuritoimijoiden kanssa.

Heidi Saramäki

Heidi Saramäki on kuvataiteilija, kuvataidekasvattaja ja tamperelaisen Sara Hildén -akatemian apulaisrehtori. Työssään kuvataidekoulun johtajana hän mahdollistaa ja kehittää muun muassa. Taitelijoiden ja lasten kohtaamista ja yhdessä luomista. Saramäelle yhteistyö on luonteva olemisen muoto. Tärkeää on olla avoin prosessin oivalluksille ja antaa tilaa sisällön muotoutumiselle. Hän innostuu lasten ja nuorten ajattelusta ja tekee sitä näkyväksi yhteiskunnassa. Kaupunkimme ovat pitkälti aikuisten rakentamia. Lasten ja nuorten ääni täytyy saada osaksi julkista tilaa.

Antti Korkka

Taidekaupungin kulttuuripäällikkö Antti Korkka katsoo maailmaa yhteistyön kautta ja ajattelee paikkakuntien elinvoiman syntyvän kulttuurista. Kulttuuritoiminnan laaja-alaisuus ja osallisuus sekä elävän kaupunkiympäristön kehittäminen ovat hänen toimintansa ydintä. Taidekaupungin tehtävässään hän tukee uusien taidesukupolvien kiinnittymistä yhteisöön taiteen tekemisen kautta. Korkka katsoo raja-aitojen ylitse. Kulttuuri- ja taidehistorian sekä alue- ja yhdyskuntasuunnittelun taustaa vasten kulttuurikentän toiminnan voi hahmottaa kokonaisuutena.

Kuvataiteilija Elina Försti ja arkkitehti, tekniikan tohtori Iida Kalakoski tarkastelevat ränsistyvää perinnemaisemaa, korjaamisen ja korjattavuuden kysymyksiä sekä Mänttä-Vilppulan tehdaskaupungin kaupunkikuvaa. Ensi kesän Kuvataideviikoilla kulttuuriympäristö nähdään taideteoksena ja rakennussuojelu nykytaidetekona. Näyttelyyn rakentuu kollaasi, joka käsittelee kulttuuriympäristöjen muutosta ja tulevaisuuden kysymyksiä. Osana kokonaisuutta nähdään Elina Förstin maalaukset, Iida Kalakosken yhdessä kollegansa kanssa kirjoittamat rakennusperinnön arvoja käsittelevät riimilorut sekä Mäntän vanhan spriitehtaan korjaus- ja uudiskäyttöpotentiaalia käsittelevä diplomityö Tampereen yliopistosta. Heitteillejätön sijaan rakennus voisi palvella Mäntän kulttuurielämää ja jatkaa olemassaoloaan yhä tärkeänä osana paikallisidentiteettiä.

Elina Försti

Elina Försti liittyy omalla työllään osaksi värimaalauksen perinnettä ja pitää yllä perinteisten tekniikoiden arvoa. Pohjanmaan lakeuksien pellot ja maanviljelykulttuurin rakennukset sekoittuvat Förstin siveltimestä värioppiin, taitoon ja aikaavievään työskentelyyn. Tarpeettomaksi käyneet riihet ja ladot luhistuvat ja kertovat ruoantuotannon muutoksista. Förstille taide ei ole muusta elämästä erillistä, ja hänen taiteelliset tekonsa pohjaavat hänen omaan kokemukseensa ympäristön muutoksesta. Yksinäisen taidemaalauksen vastapainona hän työskentelee mielellään ryhmissä.

Iida Kalakoski

Iida Kalakoski on intohimoinen rakennussuojelija. Muun muassa Museovirastossa vaativien restaurointien parissa työskennellyt Kalakoski tekee nykyään tutkimusta ja opetustyötä Tampereen yliopistossa. Hänen tutkimuksensa keskittyy rakennusperinnön merkityksiin, erilaisiin säilyttämisen tapoihin sekä purkamisen kulttuuriin. Johtavia kysymyksiä ovat miten, milloin, missä ja miksi rakennusperintö saa merkityksen? Rakennussuojelukysymysten tarkastelu on vienyt hänet kaupunkikävelyille sekä erilaisiin tempauksiin, joissa on jaettu tietoa ja yleistajuistettu tiedettä suurelle yleisölle.

Korutaiteilijat Tarja Tuupanen ja Jenni Sokura kuratoivat Kuvataideviikoille kansainvälisen korutaiteen kokonaisuuden, jonka teemana on kehon poliittisuus. Suomen rajojen ulkopuolelle katsominen mahdollisti kuraattoreille muun muassa tiettyjen korutaiteen klassikoiden kutsumisen yleisön nähtäville. Osana kokonaisuutta nähdään esimerkiksi materiaalista moniottelua Uudesta-Seelannista, nuoren virolaisen taiteilijan ääretöntä tyttöyttä sekä oivaltavaa esineiden ja kielen leikittelyjä. Korut ovat osa identiteettiä ja sen ilmaisua, mutta niiden identiteetti ei ole sidoksissa paikkaan tai maiden rajoihin, vaan yksilöön itseensä. Ne kulkevat jo lähtökohtaisesti mukana kehoilla. Korun ja ympäristön väleihin liittyy aina jonkinasteista kommunikointia - onko epäpoliittista kehoa tai korua olemassakaan?

Tarja Tuupanen

Korutaiteilija Tarja Tuupasen omaa taidetta dominoi kivi. Korutaiteen kansainvälisellä kentällä Tuupanen on myös kivenkova ammattilainen. Hän on luotsannut Korutaideyhdistystä puheenjohtajan roolissa useamman vuoden ja vastannut kansainvälisestä KORU-triennaalista. Koru on valtioiden rajat ylittävä viesti. Sen lähtökohta on päälle pukemisessa ja kantajansa valintojen ilmentämisessä. Nykytaiteen lailla koru on murtautunut ulos alkupisteestään, mutta kehollisuus kaiken taustalla on säilynyt. Nykykorutaiteen kehollisuus käsitetään laajasti aistien rajallisuuden, kehon mittasuhteiden ja kulttuuristen erojen kautta.

Jenni Sokura

Korutaiteilija Jenni Sokura toimii paitsi korutaiteen ja nykytaiteen kansainvälisillä kentillä, hän myös siirtää osaamistaan eteenpäin opettamalla ja luennoimalla korutaiteesta. Korutaiteessa mestari-kisälli kulttuuri ei ole tyystin kadonnut. Koruilla on yhteiskunnan eri instituutioissa ja perinteissä vahva rooli. Kihlasormukset ja kunniamerkit ovat koruja, jotka osaltaan ovat synnyttäneet mielikuvan siitä, mitä koru on. Koru ansaitaan ja se on jotain, mitä kannetaan mukana. Omassa taiteessaan Sokura on työskennellyt muun muassa ruoan, eväiden ja take away annosten, sekä niihin liittyvien kulttuuristen merkitysten parissa.

Ihmisyyden tunnustajat -yhteisön Aseeton Suomi -näyttely avautui ensimmäisen kerran vuonna 1979. Teosofiseen maailmankatsomukseen ja pasifistiseen aatemaailmaan perustuvan yhteisön taidenäyttely on sen jälkeen ripustettu yli 200 kertaa eri puolelle Suomea. Kesällä 2025 Ihmisyyden tunnustajat kuratoivat näyttelystä kattauksen Väinölän ja Sampolan yhteisöjen näyttelytiloihin. Satulia Saarilehto ja taiteilija Paula Tella työstävät Väinölän kesäteatteriin näytelmän, jonka teemana on muutosvastarinta.

– Ihmisyyden tunnustajien yhteisenä pyrkimyksenä on itsekasvatus, ja se synnyttää ainutlaatuisen ympäristön taiteen teolle. Kauneutta ei ole se, mikä silmäämme miellyttää, vaan se, mikä luonnossa ja ihmisessä on todellista, ikuista ja kestävää. Jos kaiken väkivallan, katkeruuden, itsekkyyden sisältämä energia voitaisiin suunnata kulttuurityöhön rauhan puolesta, voisimme luoda jotain ainutlaatuista: aseettoman kansakunnan, yhteisö avaa tavoitteitaan.

Satulia Saarilehto

Ihmisyyden tunnustajat pyrkivät elämään ja toteuttamaan teosofisia ihanteita käytännössä. Satulia Saarilehto on keskinäisen veljeyden ja väkivallattoman maailman mahdollisuuden tunnnustavan yhteisön jäsen toisessa sukupolvessa. Saarilehto on opiskellut laajasti teatterin visuaalisuutta. Nukenrakentajan koulutuksen lisäksi hänellä on vaatetusalan ja teatteritekniikan tutkinnot. Uran sijaan teatterista tuli hänelle elämäntapa, joka laajentui käsikirjoittamiseen ja ohjaamiseen. Pasifismia ja rauhan aatetta voi edistää aktiivisesti myös toimimalla kaikissa esittävän taiteen teosten tuottamiseen kuuluvissa moninaisissa rooleissa.

Paula Tella

Kuvataiteilija Paula Tella työskentelee osana erilaisia prosesseja esitys-, yhteisö- ja kaupunkitaiteen kentillä. Japanissa kehitetty Buto – fyysinen ilmaisu, joka risteilee kuvataiteen, tanssin ja teatterin maastoissa – johdatti hänet esitystaiteen pariin. Erilaiset performanssit, esitykset ja kollektiivit sekä niiden osallistavuus on sisältänyt suunnittelua, käsikirjoittamista, ohjausta ja esiintymistä. Tella on osa kahdeksasta kuvanveistäjänaisesta koostuvaa Piirakkakerhoa ja Toisissa tiloissa kollektiivia. Tellan työskentely keskittyy ihmisiin, erilaisiin välitiloihin sekä moninaisiin ruumiillisiin ja henkisiin harjoitteisiin.

Vuoden 2025 näyttelykatalogi päätoimittaja on runoilija ja kuvataidekriitikko Raisa Jäntti. Perinteisen painetun julkaisun sijaan katalogi julkaistaan kesän aikana päivittäisinä postauksina Kuvataideviikkojen somekanavilla. Kanssakuraattorit, tapahtumat, taiteilijat ja taideteokset esitellään kokemukseen pohjaavilla teksteillä. Painettu katalogi toteutetaan EI-antologiana, johon kootaan teemaan liittyviä tekstejä eri kirjoittajilta.

Raisa Jäntti

Raisa Jäntti kirjoittaa kokemuksellista taidekritiikkiä, joka välittää tunteen läsnäolosta. Hän pyrkii purkamaan rooleja ja tekemään taiteesta lähestyttävää, ihmeellistä ja arkista. Kokemusten sanoittaminen ei ole helppoa, mutta tunteiden sanallisesti kuvaamisen vaikeus on kaikille ihmisille tuttua – se toimii yhdistävänä tekijänä. Jäntin runoteokset kuvaavat usein ihmistä ääriolosuhteissa ja katsovat ihmisyyttä biologisesti, ruumiillisesti. Myös runojen keskiössä on läsnäolo, usein tilanteissa, joissa ihminen ylittää kehonsa tai mielensä rajoja.

Taidehistorioitsija, tutkija ja taideyliopiston lehtori Kaija Kaitavuoren Museomagiaa-artikkeli vaihtaa roolia Kuvataideviikoilla artikkelista taideteokseksi. Artikkeli valtaa nykyisin näyttelytilana toimivan, vanhan Pekilo-tehtaan valvomon. Tutkimus nostetaan taideteoksen asemaan ja palautetaan lähtökohtaansa. Kesän aikana ei kysytä, mitä taide on, vaan miten taide on?

Kaija Kaitavuori

Kaija Kaitavuori on perehtynyt asioihin taiteen ympärillä. Historia, museologia, sosiologia ja kulttuuripolitiikka ovat avanneet Kaitavuoren käsityksiä siitä, miten taiteen tapahtuma syntyy. Hänen työskentelynsä yhdistää taidetta yhteiskuntaan tavalla, joka pohjaa taiteen kokemiseen – ei sen omistamiseen. Kaija Kaitavuori on toiminnallinen tutkija, osallistavaan taiteeseen osallistuva sekä taidekenttää inhimillisesti, mutta realistisesti lähestyvä ajattelija. Hän ei mittaa asioita rahassa vaan kannustaa etsimään arvoa muualta.

Väitöskirjatutkija ja kuraattori Sanna Karimäki-Nuutinen kuratoi Kuvataideviikkojen näyttelyopastukset. Opastusten painopiste on taiteen kokemisessa. Onko taiteen kokemisen eteen nähtävä vaivaa? Opastuksilla kuullaan, miten Kuvataideviikot koetaan erityisestä, esteellisestä tai toislajisesta näkökulmasta.

Sanna Karimäki-Nuutinen

Sanna Karimäki-Nuutisen kotipaikka on Seinäjoella – Etelä-Pohjanmaan kasvukeskuksessa. Toimiessaan paikallisen taidehallin johdossa hän osallistui ohjelman uudistukseen, jossa taide ammentaa maaseudusta ympäristönään, osallistuu maatalouskulttuurin historian ja muutoksen keskusteluun sekä eläin- ja ruoantuotannon tulevaisuuden kysymyksiin. Hän on kiinnostunut siitä, millainen muutosvoima taiteella on ilmastokriisissä ja kestävän kulttuurin luomisessa. Kuraattorina Karimäki-Nuutinen näkee vaivaa kulloisenkin ympäristönsä ymmärtämiseen ja sen kuulluksi tekemiseen. Tänä vuonna hän toimii myös Rauma Triennalen kuraattorina.

Kuvataiteilija ja taidekasvattaja Hanna Rantala johdattaa taidekasvatuksen ulos näyttelytilasta kohti taidekaupungin pientareita. Rantalan vetämien työpajojen lähtökohtana on vieraslajeihin kuuluvan lupiinin niittäminen talkoovoimin ja leikkuujätteen jalostaminen uuteen muotoon. Kaikille avoimissa työpajoissa niitetään, kokeillaan lupiinipigmenttejä ja luodaan teos osaksi Pekilon sisäänkäyntiä. Toiminnan lomassa keskustellaan Kuvataideviikkojen kesän 2025 teemoista.

Hanna Rantala

Hanna Rantalan tausta on ympäristö-, tila- ja äänitaiteessa. Opetus- ja taidekasvatustyössäänkin Rantala hyödyntää mielellään paikkasidonnaisia ja monitaiteisia lähestymistapoja. Niin kuvataiteilijana kuin lasten ja nuorten parissa työskennellessään hän paneutuu usein teemoihin liittyen identiteetin rakentumiseen ja ilmaisuun. Rantala arvostaa luovaa rohkeutta ja moraalista kunnianhimoa. Hän haaveilee toteuttavansa taidetoimintoja ja -tapahtumia, joiden keskiössä eivät ole niinkään taide-esineet, vaan mielentila, kohtaaminen ja sisäinen vipinä, joiden sikermää voisi kutsua vaikka taiteeksi.